Elämä on täynnä ihania asioita, eteen voi tulla yllättäviä ja ennalta arvaamattomia kohtaamisia ja tilanteita. Kaikkihan ne tarkoituksella tulee, jotain meille opettamaan. Onneksi jokainen voi itse valita, miten asiat vastaanottaa. Annatko mahdollisuuden, ohjaako pelko ja pakenet vai tartutko tilaisuuteen ja katsot mitä tuleman pitää. Todellakin helpommin sanottu, kuin tehty.
Minä koin viime vuoden marraskuussa varsinaisen yllätyksen, kun eteeni tulla tupsahti ihminen joka vei minulta jalat alta (tai no ehkä minä kerrankin uskalsin tupsahtaa jonkun toisen eteen). Kohtasin ihmisen joka ei lähtenyt karkuun (tai no melkein ensin lähti, mutta tulikin toisiin ajatuksiin) ja sain mahdollisuuden.
Tapasin ihmisen johon voin luottaa, ihmisen joka on minulle hyvä ja ymmärtää. Turvassa, toisen ihmisen rinnalla, pikkuhiljaa, askel kerrallaan, sain mahdollisuuden kasvaa, tilaisuuden kohdata kaikki kipupisteet mitä parisuhde minulle aiheuttaa. Peilaamme toisesta omat kipumme, se on yksi parhaista opeista tämän vuoden aikana ja nyt ymmärrän täysin mitä peilaaminen tarkoittaa. Olen kysynyt itseltäni monta kertaa, miksi tietty tilanne saa minut reagoimaan tietyllä tavalla. Usein olen löytänyt vastaukseni itsestäni omista kivuista, en suinkaan toisesta.
Helpommalla olisin päässyt, jos olisin jatkanut kipupisteiden kätkemistä kroppani sopukoihin, siellä missä ne on vuosia olleet mahdollisimman syvällä, ettei vaan tunnu miltään. Helppoa elämää? Kyllä, ehkä, mutta kiitos minulle riitti, liian monta vuotta yksin, tunteet kätkettyinä, uskaltamatta. Kaiken kivunkin uhalla, nyt nautin tästä mahdollisuudesta, askel ja päivä kerrallaan, toivoen että jonain päivänä kipu on kokonaan poissa ja tunnen vain suurta pyyteetöntä rakkautta.