Korkkarit komeroon

Tunnistan itsessäni sen, että tämä viime viikkojen hurja hilluminen on pakoa. Pakoa ikävästä, en uskalla pysyähtyä, tiedän silloin se iskisi. Aika ajoin minulla menee liian lujaa, enkä tajua itse rauhoittua, vaikka pitäisi.

Toissa päivänä keittiön kaappeja siivotessani, astuin tuolilta alas ja kompastuin lattialla lojuviin kirppistavaroihin. Niin olin hetkessä nurin keittiön lattialla, löin olkapääni ja ranteeni. Onneksi siinä ei käynyt pahemmiin, hieman olkapää pakottaa. Tajusinko rauhoittua, en. Eilinen piti olla viimeinen touhupäivä ja siinä kun olin viittä vaille valmis ja hain kukkia maljakkoon, kaaduin terassilla. 10 minuuttia maattuani terassilla mietin, miten ihmeessä pääsen ylös, pitäisikö huutaa apua. Sisulla nousin, loppuiltana en sitten kävellytkään. 

Joten niin minut taas pakolla pysäytettiin. Onneksi tänään jo hieman parempi, mutta nämä viime viikkolla ostamani Wodersin nilkkurit taitaa joutua nyt kaappiin odottelmaan jalkani paranemista. Niin vietävästi harmittaa, mutta minkäs vahingolle mahtaa. Joten nyt olen rauhoittunut ja lepuutan jalkaani, saa ikäväkin iskeä, en sitä kuitenkaan pakoon pääse. Toivotaan, että kohta voin taas laulaa korkkarit kattoon...

Rauhallista keskiviikkoa!

- Minna -